Pikkukolmio - eli matkalennon harjoittelua ilman matkalentokelpuutusta

Matti Adolfsen

Suomalaisissa kerhosäännöissä määritellään matkalennon ehdoksi 5 tunnin aikalento. Ennen tämän HC-ajan suoritusta et saa poistua kentän läheisyydestä, on siis pysyteltävä "liitokartion" yläpuolella. Tämä liitokartio määritellään siten, että se alkaa kentän päältä laskukierroskorkeudesta (300m) ja laajenee säteittäisesti kohoten koneen liitoluvun mukaan. Esim. 1:30 liitävällä koneella voit teoriassa siirtyä 30 km päähän kentästä, jos korkeutta on vähintään 1300 metriä. Vastatuuli ja laskevat ilmavirtaukset täytyy myös ottaa huomioon.

Matkalennon perusasioita voi kuitenkin harjoitella kentän lähelläkin. Englantilainen Alan Purnell julkaisi vuonna 1977 artikkelin "Try a Tiny Triangle", eli "kokeile pikkukolmiota". Ideana on laatia matkalentotehtävä, joka sijoittuu kokonaisuudessaan liitokartion yläpuolelle: näin et tarvitse matkalentokelpuutusta ja voit rakentaa tehtävän hyvinkin vaativaksi.

Pikkukolmio.

Kuva © Veli-Matti Karppinen  Iso kuva (70 kt)

Määritellään tehtävä ennen lentoa. Huomioon on otettava koneen ominaisuudet, eli liitoluku ja polaarikäyrä. Myös tuulen suunta ja nopeus sekä ennustettu pilvipohjan korkeus vaikuttavat tehtävän rakentamiseen. Käännepisteiksi valitaan selvästi tunnistettavia maamerkkejä kentän ympäriltä, mielellään pari pistettä tuulen yläpuolelta ja yksi läheltä kenttää, tuulen alapuolelta. Sopivia paikkoja Kemin ympäristössä ovat lentoaseman lisäksi mm. kaivoksen torni, Kallinkankaan huippu, Niemi-Niemelän navetta, Metsä-Botnian soodakattila, kaupungintalo, Rovaniementien ja moottoritien risteys, Hyypiön uimaranta, sekä Taivalkosken voimala. Lasketaan käännepisteiden etäisyyksien perusteella reitin pituus: se jäänee tyypillisesti parinkymmenen kilometrin paikkeille. 25 kilometrin reitin jos kiertää kahteen kertaan, niin sehän on jo 50 km, eli vastaa HC-matkan pituutta. Ennen lentoa määritetään myös minimikorkeudet kullakin käännepisteellä, joilla varmasti pysytään liitokartion sisällä. Mikäli näitä lennolla lähestytään, valmistaudutaan keskeyttämään tehtävä ja suuntaamaan kohti kenttää.

Koneen varustelu ei poikkea normaalista harjoituslentovarustelusta, mutta sekuntikello kannattaa ottaa mukaan. Käänepisteiden ajat kannattaa merkitä paperille muistiin, jolloin omaa edistymistä voi tutkia jälkikäteen. Yksi mahdollisuus on ilmoitella käännepisteet radiolla, jolloin maa-asema kirjaa ajat muistiin kaikilta tehtävää kiertäviltä koneilta. Tämä aiheuttaa ylimääräistä radioliikennettä, eikä ole suositeltavaa tornin ollessa auki.

Reitti kierretään vastapäivään, tämä on yleinen käytäntö myös kilpailuissa: tinttikaarrotkin tehdään vasempaan, ja käännepisteiden dokumentointiin tarkoitettu kamera on asennettu kuomun vasempaan reunaan. Useampikin lentäjä voi kiertää samaa reittiä, jos kaikki noudattavat samaa kiertosuuntaa. Aluksi tavoitteena on saada kolmio yleensä kierrettyä. Pysytellään tiukasti pilvipohjassa kiinni ja etsitään käännepisteet. Aikaa kuluu yleensä melkoisesti, kellolla mitattuna keskituntinopeus jäänee jopa alle 50 km/h - ei siis mikään kisapilotin voittonopeus - mutta reitti on kuitenkin lennetty turvallisesti läpi. Runsas tunti ensimmäiseen kierrokseen on siis OK.

Seuraavaksi olisi tarkoitus lisätä nopeutta. Yksi tapa on vähentää tinttikaartelua, lentää delfiinitekniikalla aina kun mahdollista. Ylimääräiset kiertelyt vievät aikaa, 3 kierrosta syö yli minuutin, ja keskinopeus putoaa rajusti. Termiikistä kannattaakin silloin irtautua ja lähteä etsimään seuraavaa. Jos korkeutta riittää, niin heikkoihin termiikkeihin ei kannata jäädä pyörimään, mutta nosto kannattaa tietysti hyödyntää lentämällä mahdollisimman hitaasti. Jos pilvipohja on korkealla, voisi kokeilla kiertää kertaalleen ilman tinttikaartelua. Koko ajan tietysti liitokartio mielessä, että ei lipsahda turhan matalalle.

Termiikkien voimakkuuksia vertailemalla voi nyt päätellä, missä kannattaa kierrellä, missä ei. Oikeilla valinnoilla keskinopeutta voi helposti kasvattaa yli 50 km/h. Samalla kun hyvät nostot löytyvät, löytyy tietysti myös laskevia, näitä kannattaa sitten varoa seuraavalla kierroksella. Pilvien "lukeminen" kehittyy samalla: mistä kohti tänään kannattaa cumulusta lähestyä, jotta pääsee heti nostoon, mitkä olisivat sopivat nopeudet jne. Tuulen vaikutus reittiin tulee myös selville.

Käännepistekuvaustakin kannatta harjoitella. Digikamera on tässä hyvä apuväline, ja se kannattaa ruuvata kameratelineeseen samaan tapaan kuin kisalentämisessäkin tehdään. Digikuvia voi analysoida välittömästi lennon jälkeen, ehkäpä jo lennon aikanakin: tähtääminen on yllättävän vaikeaa, ja käännepisteen kiertäminen oikealta etäisyydeltä ei myöskään ole ihan itsestäänselvyys. Asentamalla kamera hiukan alaviistoon, ja lentämällä käännepistekaarrot jyrkkänä kaartona, kuvan voi ottaa lähes suoraan käännepisteen yläpuolelta, tarvitsematta kiertää parin kilometrin lenkkiä pisteen taakse.

Pikkukolmio sopii paitsi aloittelevalle matkalentäjälle, myös kokeneemmille piloteille: kun pysytään liitoetäisyydellä kentästä, ei maastolaskuhin tarvitse varautua!

Sivun sisältöä on viimeksi päivitetty 03.02.2005, kello 22:20