Tyyppilento Kajavalla

Matti Adolfsen

Tyyppilento Kajavalle tuli ajankohtaiseksi 31.5.04. Tiimaa oli minulle tässä vaiheessa kertynyt n. 82 tuntia, joten tehokkaampiinkin koneisiin olisi ollut tyypit tarjolla, mutta kun itse tuota Kajavan kunnostusprojektia tuli vedettyä, niin kyllähän sillä itse piti päästä myös ilmaan.

Kuva © Esa Koivuniemi Iso kuva (80 kt)

Tyyppilennolle sopiva keli on lähes tyyni ilta, tuulta alle pari solmua ja tarkalleen kiitotien suunnassa. Termiikkejä ei enää illalla 19:00 jälkeen esiintynyt, joten koneen tarkastus ja ilmaan.

Toisten lentäjien lähtöjä ja laskuja tuli seurailtua jo aikaisemmin, joten Kajavan temput olivat tulleet tutuiksi. Koneeseen istuessa, painopiste siirtyy pääpyörän etupuolelle ja kannus nousee siis ilmaan. Kone lepää suksen varassa kentällä, ja sopivalla tuulella siiven saa nostettua ilmaan omin avuin sauvasta heilauttamalla.

Lentoonlähtötarkastus on tavanomainen: kuomu kiinni, vyöt, ohjainten tsekkaus, jarrut, trimmi ja mittarit. Trimmi kannattaa pistää lähdössä melko lailla eteen, 4:s kolo edestä riittää 83 kilon painoiselle pilotille hyvin. Hinausköyden kiristyessä, lähtönykäys nostaa suksen irti maasta, ja sauvaa saa vetää juuri sen verran, että raapiva ääni katoaa. Kone nousee ilmaan tässä asennossa hieman yli 60 km/h vauhdissa, ja on heti täysin hallittavissa. Ohjaimet ovat hinauksessa hyvin herkät.

Nopeusmittarin tarkistus hinauksen aikana on suotavaa: 247:n mittari kun valehtelee selvästi. Hinauslentäjältä saakin radiolla udeltua oikeat lukemat. 120 km/h nopeudessa mittari tuntuisi näyttävän 105 km/h, ja virhe on suhteellinen, joten lentokäsikirjaa on sitten tulkittava tämän mukaisesti. VNE pitäisi olla mittarin mukaan 205 km/h, puuskaisen sään maksimi 122 km/h jne. Sopiva hinausnopeus tyynellä säällä on 110 km/h, kelipäivänä kannattaa varautua 120 km/h vauhtiin. 110:llä nousunopeus on parhaimmillaan, ja Echo-Golfin 145 hv moottorin teho riittää vetämään Kajava 6:ssa minuutissa 700 metrin korkeuteen.

Sakkausnopeus kannattaa tyyppilennolla selvittää ensimmäiseksi, heti irroituksen jälkeen: trimmi taakse (3:s pykälä takaa) ja hitaasti sauvasta kiristämällä suorassa lennossa osasakkaustilaan: n.55 km/h nopeudella alkaa lievä värinä, ja vajoaminen kasvaa n. 1 m/s paikkeille. Pienin vajoamisnopeus, n. 0.6 m/s löytyy 60 km/h nopeudella. Työntö 100 km/h nopeudelle kasvattaa vajoamisen yli 2 m/s tasolle, joten koneen maalipinnan hiominen ja vahaus saattaisivat parantaa matkalento-ominaisuuksia varsin paljon. Tätä kokeiltiinkin myöhemmin kesällä, ainakin psykologinen vaikutus vahauksella oli. Suhinat suurissa nopeuksissa vähenivät myös huomattavasti.

Sivuperäsimen teho on hitaasti lennettäessä varsin mitätön. Sauvaa ei uskalla poikkeuttaa kovinkaan paljoa, kun pedaali on jo rajoittimessaan. Jousikiristyksellä toimivat sivuperäsinvaijerit tuottavat myös vaikeuksia, kun painaa toista jalkaa, on muistettava löysätä toista: muuten peräsin ei poikkea tarpeeksi. Olisiko siis syytä tehdä sama temppu kuin Jaakkolan Mikko teki omalleen: paksummat sivuperäsinvaijerit eivät jousta niin paljon.

Termiikissa Kajava kelluu kuin korkki. 60 km/h mittarinopeudella keskikaartoa lentäen Kajava tekee puolta pienemmän kaartosäteen kuin useimmat tehokoneet, joten kapeassa termiikissä nousee hyvin. Kun tähän vielä lisätään pieni vajoamisnopeus, niin Kajava nousee siinä missä muut laskevat. Kevyt kone on varsin herkkä puuskille ja epätasaisille termiikeille, sivuperäsintehon loppuminen kesken kiusaa toisinaan: jalka pohjassa useita sekunteja ja nokka ei vain käänny! Liukuja pilven alta toiselle voi lentää 80-100 km/h, mutta vain laskevissa: neutraalissa ilmassa, vauhtia ei juurikaan kannata nostaa yli 70 km/h, muuten vajoaminen lisääntyy rajusti.

Lentojarrut toimivat mukavasti varsinkin jos nopeutta on enemmän: 80 km/h vauhdissa täysillä jarruilla vajoaa yli 3 m/s. 70 km/h vauhdilla jarrujen teho on huomattavasti pienempi, joten jos finaalin alussa on liikaa korkeutta, niin täydet jarrut ja lisää vauhtia ettei menisi pitkäksi. Silti pääsi yllättämään ensimmäisessä laskussa! Jarrujen avaaminen aiheuttaa selvän nokan kohoamisen, joten vauhtia kannattaa tarkkailla ja liukukulmaa kompensoida jarrujen käytön yhteydessä. Kaarrossa jarrujen nopea sulkeminen aiheuttaa kaarron jyrkkenemisen, joten kannattaa olla tarkkana finaalikaarrossa! Jarrukahva on raskas käyttää: voimalla auki, voimalla pidettävä vastaan varsinkin jos vauhtia on enemmän, ja sulkeminen vaatii kunnolla lihasvoimaa.

Laskua kaikki moittivat Kajavalla vaikeaksi, mutta helpostihan tuo sujui heti ensimmäisellä kerralla. Tärkein asia pehmeän laskun tekemiseksi on juuri oikea lähestymisnopeus: mittarin mukaan 65-70 km/h. Riittävän pitkä finaali, jonka alussa täysillä jarruilla pudotellaan liukukulma oikeaksi, sitten puolille jarruille, joilla loppulähestyminen hoidellaan. Nopeutta on tarkkailtava koko ajan, jarrujen säätö kun pyrkii muuttamaan sitä. Finaalin loppuvaiheessa puolet jarrut on ehdottomasti se oikea asetus, ei yhtään enempää eikä vähempää. Loppuloivennukselle jää 70 km/h lähestymisnopeudella reilusti aikaa, loivennellaan niin, että kone vajoaa koko ajan, mutta vauhti pysyy yli 60:ssä aina kosketukseen asti. Yli 65 km/h vauhdilla nokka on varsin alhaalla ja suksi raapaisee kosketuksessa, joten pomppu syntyy kohtuullisen varmasti. Pomput on pyrittävä hallitsemaan, tehdään seuraava lasku oikealla nopeudella. Jarruja ei saa sulkea rullauksen aikana, mieluummin vetää jarrukahva kokonaan taakse kunnes nopeus ehtii laskea.

Kajava rullaa hyvin. Liiankin hyvin, suksen työntäminen asfalttiin kun aiheuttaa vain rumaa raapimisen ääntä ilman, että vauhti siitä mitenkään hidastuisi, joten laskukiito menee yli 100 metrin pituiseksi. Suunnilleen kävelyvauhdissa suksen jarrutusteho on sen verran hyvä, että sitä jo kannattaa käyttää... toisaalta, korkeusperäsinteho loppuu muutenkin jo tässä vauhdissa, joten nokka painuu ja suksi tökkää. (Tökkäsi kerran sanan varsinaisessa merkityksessä kelikeikan jälkeen: asfaltissa oli tuore bitumipaikka, johon suksi tarttui lujasti kiinni!!!)

Nurmelle laskeminen on Kajavalla suositeltavaa: loivennus heinänkorsien pintaan tuottaa lievän suhinan, sitten pyörä koskettaakin pehmeästi maata. Suksen jarrutusteho on varsin hyvä, joten maakiito jää 50 metrin paikkeille. Ennen tällaista "sarkalaskuharjoitusta" kannattaa tarkistaa tuo laskupaikka huolellisesti kävellen tai pyöräillen, syvät kuopat saattavat aiheuttaa ikäviä yllätyksiä. Laskun jälkeen koneen työntäminen ruohikolta vaatii voimaa. Sepelille laskua (EFKE:n kiitotie 27) ei voi suositella, suksen kärjen uudelleenmaalaus saattaa tulla ajankohtaiseksi.

Laskun jälkeen kone on helppo työntää hallille pyrstö edellä, vasemman siiven torsiosta työntäen. Tämän joutuu usein tekemään yksin, kuitukoneporukka kun on tullut jo laskuun tunteja aiemmin kelin loputtua.

(tätä kirjoitusta viimeistellessä Kajava-tiimaa oli kertynyt kirjoittajalle 27 tuntia 15 minuuttia)

Sivun sisältöä on viimeksi päivitetty 31.01.2005, kello 19:53